Teksti Petri Kosonen
Avovaimonsa ja taaperoikäisen kanssa talven yli Espanjan Aurinkorannikolla sinnittelevä, minäkertoja toteaa kirjan alussa: ”Vanhukset menevät sinne kuolemaan, juopot juopumaan ja itseään maailmankansalaisina pitävät nuoret puhelinmyyjiksi”. Tätä väkeä halveksiva, jo maailmaa nähnyt, Jerry päätyy kuitenkin myymään ”Roope Ankka-lehden” tilauksia suomalaisille eläkeläisille. Kiikarissa on kuitenkin keikkamuusikon homma paikallisessa baarissa sekä muitakin taiteellisia projekteja.
Kirjan mukaan telemarkkinointia harjoittavat muutkin kuin nuoret ikäluokat. Uutisten perusteella puhelinmyyntihommat Iberianniemimaalla ja Välimeren toisessakin päässä ovat säilyttäneet vetovoimansa. Myyntiartikkelina ovat kai enää harvemmin lehdet. Useimmat myyjät eivät edes vaivaudu opettelemaan paikallista kieltä, vaan viihtyvät omiensa joukossa lonkeroa lipittäen. Maailma on muuttunut vuosikymmenessä: Brexit, Trump, Covid, me too ja median murros, tekivät kirjan tapahtumien aikaan vasta tuloaan. Venäjä ja Ukraina mainitaan kuin sivulauseessa.
Fuengirolan rannalle on elämän myrskyjen mukana ajautunut monenlaista yrittäjää, kuten Afrikasta tullut tanssahteleva kopiorolexien myyjä. He kuuluvat tavallaan samaan kodittomien perheeseen. Kodittomuus voi olla konkreettista tai mielentila, kuten Jerryllä. Hän kohtaa kauppakeskuksen edessä kerjäävän ja invaskootterilla liikkuvan kodittoman maailmankansalaisen, Kristianin, ja päättää ottaa tästä selvää. Spurgusta tulee tavallaan hänen gurunsa ja perheterapeuttinsakin. Viitataanko ”myrskyjen rannikolla” sitten kertojan perhe-elämään, missä parisuhdeväkivaltakaan ei ole vierasta?
Euron kartonkiviiniä lipitellessä supermecadon edessä kulkurien kesken käydään samaan aikaan päätöntä ja syvällistä keskustelua vähän ontuvalla, espanjankielellä höystetyllä englannilla. Ehkä tuttua joillekin muillekin oman tiensä kulkijoille. Juttua riittää. Tarinoita on mahdoton vahvistaa, mutta ei niitä toisaalta voi todistaa valheeksikaan. Lopulta höpinä alkaa käydä rasittavaksi, kun mikään ei todella etene. Toisinaan puhe menee melko toksiseksi.
Rantojen profeetan tajunnanvirrasta koostuu suuri osa tekstistä. Kielet sekoittuvat improvisoiduksi paellaksi. Kristianin salaa nauhoitetut haastattelut ikään kuin puretaan romaanissa editoimattomana. Näin on käynyt myös teoksen nimelle, mutta tämä ehkä turhaa nillitystä.
Lukijalle jää hämäräksi, onko kyseessä autofiktio, gonzo-journalismi, vai puhdasta sepitettä. Siinä on kuitenkin vahva itsekoetun maku. Polveilevalla kerronnalla on hetkensä jotka usein siis usein liittyvät itseironiaan, mikä onkin kirjassa parasta, kuten: Jossain vaiheessa uuden liittymän hankkinut Jerry soittaa Suomeen. Kun hän lopulta äitinsä vastaamaan, tämä sanoo luulleensa että tuntemattomasta numerosta soittaja oli puhelinmyyjä. Mutta tuleeko miehestämme Aurinkorannikon Dylan, vai hyytyykö nousukiito antikliimaksiin eläkeläisbaarissa?
Kirjan loppuun on liitetty kustantamojen vastauksia vuosien varrelta todisteeksi siitä miten vaikeaa on saada niiltä julkaisusopimus vallitsevien genrerajojen (dekkari, fantasia, true crime) ulkopuolelta. Tämä tuskin on uutinen kenellekään kirjamarkkinoille pyrkineelle.
Edvin Sora: Costa del Tormenta. Alles Klir, 2023. 385 s.
