Monumento a los Caidos (Plaza de Espana, Santa Cruz de Tenerife).
Teksti Petri Kosonen
Latinalaisen Amerikan tutkimukseen erikoistunut professori Jussi Pakkasvirta Helsingin yliopistosta on julkaissut tiiviin paketin Espanjan ja Suomen välisistä suhteista, keskittyen (Portugalin Salzarin ohella) Euroopan pisimpään (1939-75) hallinneen diktaattorin, kenraali Francisco Francon aikaan.
Alkuun käsitellään kuitenkin nopeasti Kaivopuistossa tsaarin aikaan asunut Espanjan konsuli, sekä ensimmäinen virallinen kosketus itsenäisen Suomen suurvaltastatuksensa menettäneen Espanjan välillä. Sata vuotta sitten se ei kantanut sen suurempaa satoa. Viininvienti Pyreneiltä kieltolain julistaneeseen maahan ei vain toiminut. Maailmansotien välisenä aikana Euroopassa vaikuttaneet ääriaatteet ravistelivat myös sen vastakkaisissa nurkissa sijaitsevia maita. Yhteys syntyi taas surullisen samankaltaisen historian kautta.
Heinäkuussa 1936 oikeistolaisten upseerien johtama äärikansallinen falangistiliike nousi kapinaan Espanjan tasavaltalaista hallitusta vastaan ja murskasi hauraan rauhan. Läntiset demokratiat sopivat keskenään etteivät puuttuisi Espanjan sisäisiin tapahtumiin, mutta vapaaehtoisten määrä oli merkittävä, varsinkin tasavaltalaisten puolella. Suomalaisia Espanjan sisällissodassa taisteli molemmin puolin ja monet olivat vielä vereslihalla omista kevään 1918 tapahtumistamme. Se sijaan diktatuurit, kuten Hitlerin Saksa, Mussolinin Italia tarjosivat kapinallisille merkittävää ilma-apua. Stalinin johtama Neuvostoliitto taas aseisti tasavaltalaisia, mutta päätyi aiheuttamaan heidän keskuudessaan myös suurta hajaannusta. Kenraali Molan kuoltua lento-onnettomuudessa, Fracisco Franco nousi nationalistien kiistattomaksi johtajaksi. Juuri toisen maailmansodan alla, keväällä1939, tasavaltalaisten tappio oli selvä.
On pähkäilty, miten pieni ja pyöreä kimittäjä, jolla ei ollut ajan muiden fasistijohtajien karismaa, päätyi Espanjan ylimpään johtoon. Selvää syytä siihen ei löydetä Pakkasvirran kirjassakaan. Franco oli äärimmäisen laskelmoiva ja julma vastustajilleen, mutta ei tiettävästi harjoittanut natsien lailla rotuoppeja. Kommunistista suurvaltaa vastaan talvisodassa urheasti taisteleva pieni Suomi oli mitä ilmeisemmin Francon mieleen. Oli varmasti caudillon pelisilmää, että Espanja onnistui eristäytymään Pyreneitten taakse, pysyttelemään erossa toisesta maailmansodasta ja lopulta hän säästynyt itse Hitlerin ja Mussolinin kohtaloilta.
Franco piti kaltaisistaan vahvoista johtajista, kuten Mannerheimista. Kirjassa kuvaillaan, miten Marski vältteli viimeiseen asti Francon tapaamista Espanjan kautta kulkeneella ”terveysmatkallaan”. Pian tämän jälkeen Franco solmi suhteita Latinalaisen Amerikan diktaatorien, kuten Argentiinan Juan Peronin ja yllättäen myös Kuuban Fidel Castron kanssa, ideologisista eroista huolimatta. Etelä-Amerikan oikeistolaisissa sotilasdiktatuureissa käytettiin myöhemmin paljon Francon salaisen poliisin toimiviksi testattuja, ”likaisen sodan” keinoja: toisinajattelijoiden kidutuksia, -katoamisia sekä tämän terrorin uhrien lasten adoptoimisia sotilasperheisiin.
Moskovan välirauhasta, 1944 Espanjan ja Suomen suhteissa seurasi kymmenen vuoden pakkaskausi. Sinä aikana Franco loi Baleaareilta Kanarialle yhtenäiskulttuurin, sellaisena kuin me olemme oppineet sen tuntemaan Keihäsmatkoista lähtien. Turisteille luodussa rinnakkaistodellisuudessa viini virtasi sikajuhlissa ja castañetit soivat auringossa kuin Irwinin ralleissa. (Voisiko flamencoa ja härkätaisteluja verrata kuitenkin tanhuamiseen kansallispuvuissa ja Jussi-paidoissa sekä poroerotuksiin?). Jostain syystä Stalinin kuoleman jälkeen ei Neuvostoliitto juuri puuttunut Suomen epävirallisiin, mutta muihin Pohjoismaihin läheisempiin, suhteisiin oikeistodiktatuurin kanssa.
Franco johti maataan kaksi vuosikymmentä yhtä aikaa kuin Urho Kaleva Kekkonen omaansa. UKK:n uran huippuhetken, vuoden 1975 heinä-elokuun Helsingissä järjestettyyn Etykiin hän ei terveydentilansa vuoksi enää osallistunut. Loppu tuli saman vuoden marraskuussa 82-vuotiaana.
Francon jälkeinen aika käydään kirjassa läpi nopeasti. Espanjan siirtyminen monarkiaan, liittyminen Natoon (1982), sekä Brexitin myötä (2020) Britannian kanssa taas syvemmältä hiertävä Gibraltarin asema eivät ole juuri näkyneet Espanjan ja Suomen välisissä suhteissa. On kuitenkin mielenkiintoinen huomio että, Francon kansalleen osoittamien, uskontoonkin nojaavien, moraalikäsitysten olleen pitkälti kuin Putinin Venäjällä. Katalonia ei ole Ukraina, mutta onneksi emme koskaan saa tietää, miten nämä kaksi autoritääristä johtajaa olisivat tulleet toimeen keskenään.
Muuta lukemista aurinkomatkalle:
Tasavaltalaisten riveissä taistelleen brittiläisen George Orwellin (Eric Blair) vielä Espanjan sisällissodan aikana julkaisema reportaasi Katalonia, Katalonia (Homage to Catalonia, 1938) antaa oraakkelimaisen hyytävän kuvan Stalinin suuresta suunnitelmasta ja ”Barcelonan toukokuusta” vuonna 1937.
Jussi Pakkasvirta: FRANCON KANSSA
Suomi, Espanja ja kylmä sota,
Siltala 2023
