Teksti ja kirjankansi kuva: Hilkka Kotkamaa
Kuva: Aulikki Oksanen
Moni sodan jälkeen syntynyt suomalainen on törmännyt asioihin, joiden takia Aulikki Oksasen elämän käänteet tuntuivat tutuilta. Kirja ”Aulikki Oksanen – hyppää syreenien tuleen” kertoo värikkäästi mitä oli sodanjälkeinen 40-50-luku, mitä radikaali 60-luku, sitten poliittinen 70-luku, nousukasmainen 80-luku ja laman viilentämä 90-luku.
Nyt elämä Oksasella on jo seestynyt, perhettä ympärillä, mutta työ jatkuu. Aulikki Oksasen teokset elävät kirjoina ja näyttämöllä lauluina, runoina ja näytelminä. Kaikesta tästä on nyt kasassa täysverinen omaääninen Helena Ruuskan kanssa tehty kirjailijaelämäkerta.
Aloitetaan alusta. Oli käynnissä jatkosodan asemavaihe. Hilkka Oksanen oli saanut keploteltua luvan päästä tervehtimään miestään Väinöä rintamalle. Tämän lyhyen tapaamisen seurauksena, heinäkuussa 1944 syntyi tyttö, joka sai nimekseen Aulikki. Mies oli jo syntymän aikaan mukana Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä, mutta luvannut vaimolleen tulla hengissä kotiin perheen luo. Varhaislapasuus pikkukylässä Pylkönmäellä oli Aulikille mieleenpainuvaa kokemus, johon hän on palannut myöhemmin runoissaan. Luonnossa elettiin, vähin varustein. Sähkö kylään tuli 1947. Lapsuus jatkui sitten Kokemäellä, jossa elämä oli opettajaperheessäkin niin niukkaa, että lapset kulkivat parsituissa sukissa. Yhteisöllisyys oli kuitenkin vahvaa, yhteisvoimin kylä piti huolta ”niin hulluistaan kuin pelloistaan”. Vilkas tyttö esiintyi juhlissa laulaen korkealta ja kovaa nelivuotiaasta asti. Hän rakasti lukemista ja haaveili kirjoittavansa yhtä hyvin kuin Anne Frank. Tytön sydän kuitenkin värähti, kun hän kuuli Toivo Kuulan säveliä ja Eino Leinon sanoituksia. Isona hän halusi oopperalaulajaksi tai sitten diakonissaksi, kuten Sylvi-täti.
60-luvun puolivälissä Aulikki Oksanen saapui Helsinkiin ja heittäytyi opiskelijapiireihin täysin siemauksin. Hietalahdenrannan vuokra-asunto antoi hyvän lähtölaukauksen taidepiirien tapaamisiin ravintoloissa. Ohessa Aulikki opiskeli opettajaksi.
Laulaminen televisiossa ja eroaminen kirkosta oli väistämätön askel kohti vasemmistolaista kulttuuriradikalismia, joka resonoi Aulikissa nopeasti. Ylioppilasteatteri tuntui omalta. Cydeniuksen laulut ”uhmakkaan opettajan” laulamana jäivät yleisön mieleen.
Orvokki kabaree ja Lapualaisooppera olivat 60-luvun loppupuoliskon tapauksia myös Aulikille. Vihaposti ei ole mikään meidän ajan ilmiö, sillä palautteessa Aulikki oli mm. ”saastainen naarasleijona”.
Sitten tuli kiihkeänä palava rakkaus Mikko Niskaseen ja elokuva Lapualaismorsian. Seurasi nuoren, rohkean runotytön ja aikuisen miesohjaajan suhde, sen nousu ja tuho.
Sitten elämään tuli politiikka ”Ei synny rakkautta ilman oikeutta”, ”Kenen joukossa seisot” ja rakkaus Alpo Haloseen. Politiikka vei ja monet Aulikin sanoitukset muuttuivat kokonaisen sukupolven soundtrackiksi. Kulttuurityöntekijäin Liitto kokosi parhaimmillaan 700 ammattitaiteilijalta eri aloilta. Periaatteita oli paljon ja korkealentoisia,” taide kuuluu kansalle”, kuten Lenin sanoo. Yhteisen hyvän nimissä tuli hyväksyttyä paljon sellaistakin, mikä myöhemmin osoittautui ”aivan pässinpäiseksi” kuten Aulikki asian ilmaisee. Aulikki ja Alpo perustivat perheen ja poliittinen työ vei valtaosan ajasta. Runoja syntyy, mutta niihin hiipii uusi poljento. Saavutaan ”turhalle vuosikymmenelle” 80-luvulle.
80-luku oli Aulikille ja Alpolle turhaa aikaa, joka kulminoitui 90-luvun alun lamaan. Itserakennettu talo piti myydä pilkkahintaan. Mutta siitäkin noustiin. Aulikki vaihtoi kustantamoa ja kirjoitti menestyneitä kirjoja. Perheessä asiat taas lutviutuivat ja Aulikista tuli isoäiti ”lapsenlapsen syntymä kirkasti elämän ja käänsi vanhenemisen voitoksi”. Omppu-poika tiivisti Aulikin olemuksen sanomalla ”Maamu on vahva tyttö”.
Sitten koitti aika, jolloin taistolaisuus oli niin kova poltinmerkki, että sen kontolle pantiin omat ja liki koko maailmanhistorian rikokset. Pahiten suuttuivat kulttuurihenkilöt, jotka tunsivat jääneensä solvatuiksi tai muuten ulkopuolelle, kun porskuttajia olivat sinipaidat ja kukkahuivit. Aulikki Oksanen on kirjoittanut vuosikymmenet, proosaa, runoa, näytelmiä, lastenkirjoja ja laululyriikkaa. Mutta yhä uudestaan hän kantaa leimaa taistelulaulujen tekijänä. No, työ jatkuu. Kalenteri on yhä täydempi, konserteista teatterista ja kirjallisuustilaisuuksista. Ikääntymisen huomaa omasta kropasta sekä lähinnä siitä että ympärillä on ihmisiä, jotka dementoituvat tai kuolevat vakaviin sairauksiin. Hän toivoo jo, että ”sade kirjoittaisi hänen puolestaan kaikki suruadressit”.
Aulikki Oksanen on monipuolisempi kirjailija ja taiteilija kuin maineensa. Hän on myös kuvataitelija, jonka luomisvoima ei osoita hiipumisen merkkejä.
On hienoa, että näin kirjavan elämän elänyt taiteilija on saanut arvoisensa elämäkerran ”Aulikki Oksanen – hyppää syreenien tuleen” (Wsoy). Samalla myös on ilmestynyt hänen valitut runonsa Helise, taivas! (Siltala)
